Matkakertomuksia Kanada

Toronto talven kynnyksellä: joulukuu

Matkat & Lennot

Matkailijat.net » Matkakertomukset » Kanada »

Toronto talven kynnyksellä: joulukuu

Kirjoittaja: themos
Kohdemaa: Kanada
Kohde: Toronto
Kirjoitettu: 20.4.2015
Muokattu: 22.4.2015
Lukijoita: 4275

Toronto on...

...Kanadan suurin kaupunki, sen alueella asuu Suomen verran ihmisiä, mutta ei montakaan vaaleaverikköä, kuten täällä. Ennen toista maailmansotaa vaaleitakin näkyi, sillä silloinen 600 tuhannen asukkaan pohjoisamerikkalainen väestö alkoi paisua miljoonamittoihin vasta sodan jälkeen, aasialaisten ja eurooppalaisten maahanmuuttajien myötä.

Heidän määrästään kertovat pikku kaupungit: Little Italy, Little Mogadishu, Little Greece, Little India, Little Portugal sekä vain viisi Chinatownia. Maahanmuuttajien osuus väestöstä on maailman toiseksi suurin. Miami pitää kärkeä.

Noin 500 vuotta sitten siellä seisoivat puut vedessä, kun huronit ajoivat irokeesit muille maille; irokeesit jättivät kuitenkin jälkeensä nimen: "tkaronto", joka tarkoittaa edellä mainittuja puita.

Tänään noista puista on jäljellä 1500 puistoa. Kaupungissa on myös maailman pisin katu, Younge street, 1,9km.

Päivä 1

Lentokonepäivä. Niitä roikkui Helsinki-Vantaan katosta ja rullasi sen loskaisella kentällä. Olin herännyt ennen viideltä ja siltä myös tuntui. Koneiden ja huoltoautojen tassut jättivät viivoja kentän ohueen räntäkerrokseen. Vartioin kameralaukkuani ensikertalaisen antaumuksella, vaikka samalla yritin käyttäytyä kokeneen matkailijan tavoin.

Koneeseen astuessa olisi ollut harvinainen tilaisuus napata kuva kapteenista ohjaamossa, jos kamera olisi ollut hollilla. Eipä ollut. Istuimelta sain harvinaisen kuvan konetta pesevästä monitoimilaitteesta, tosin läpi sen pesuainekerroksen, joka peitti ikkunaani koko lopun matkaa Pariisiin. Auringonnousu näytti oranssilta roiskeelta ikkunassa.

Seuraavalla lentokentällä ihastuin Chanel 5 -mainokseen. Sijoittelin ohikulkijoita sen eteen ja kaikkien niiden epäilevien katseiden joukosta erotin yhden tietävän ja hiukan pilkallisen hymyn. Keski-ikäinen tyylikäs nainen taisi olla itsekin "alalla" ja mielessäni vastasin hänelle: "entä sitten vaikka näytänkin turistilla jolla on taitoihin nähden liian iso kamera?" Voi olla että tulkitsin väärinkin, ei voi tietää.

Toronton kentällä yritin yllättää setäni näyttämällä isältäni; kasvatin parran ja hommasin paksut lasit. Sisäpiirin vitsi, mutta se meni jakeluun vasta aikaeroväsymyslääkityksen yhteydessä. Ruokaa ja viiniä. Kamera pysyi repussa.

Päivä 2

Vaikka oli sunnuntai, Tim Horton -kahvilassa jonotti ihmisiä kuin arkena. Niitä Toronto ja koko Kanada onkin pullollaan kuten Suomessa R -kioskeja konsanaan. Lumeton ja paljaiden puiden ruskea ja kuiva ympäristö sai väriä muun muassa harhailevista joulupukeista, talojen jouluvarustuksista, erivärisistä ihmisistä ja näyteikkunoista.

Puissa vilisti pieniä mustia pirulaisia, harmaaoravia, joiden kaakkois-kanadan yksilöillä on musta turkki. Pelottomia kaupunkiversioita, eivät paljoa pelänneet. Vastapainoksi voidaan kertoa, että Yhdysvaltojen Minnesotassa elää täysin valkoisia oravia, eivätkä ne ole albiinoja, vaan väri johtuu geneettisestä mutaatiosta. Ainakin yksi professori uskoo että kyseessä on yliopisto-opiskelijoiden jalostuskepponen...

IMAX on kanadalaiseen kolmikon keksimä filmiformaatti. Se on tämän hetken suurin elokuvakäyttöön tehty negatiivikoko, eikä edes IMAXin digitaalinen versio vedä sille vertoja. Torontosta löytyy "normi-Imaxin" kupoliversio: Omnimax. Se on kuvattu kalansilmäobjektiivilla ja esitetään ylös kupoliin koko näkökentän laajuudella ja sen pitäisi taata tehokkaampi pääsy omaan kupoliin, kokemukseen. Kävin katsomassa perhosista tehdyn elokuvan ja huolimatta huikeasta kuvanlaadusta ja huikean laajasta heijastuspinnasta sekä äänistä jotka tulivat suoraan kuvan takaa 44 stä kaiuttimesta, kokemus jäi hiukan ontoksi. Mahtoiko ylitsepursuava visuaalisuus haitata hyvän dokumenttielokuvan kerrontaa?

Päivä 3

Meren ääressä asuvalle järvi, jonka toista rantaa ei näy, tuntuu mereltä. Toronton edustalla sijaitsevilla, yhdistetyillä saarilla elää Pohjois-amerikan suurin autovapaa yhteisö. Talvellakin ydinjoukko asustaa Hiawathan saariksi kutsuttua aluetta. Saareen pääsee lauttojen lisäksi tänä vuonna valmistuvalla meren - anteeksi, järven alisella käytävällä, jossa ei tarvitse kuitenkaan kävellä, vaan liikkuminen hoituu motorisoiduilla kävelyalustalla.

Saarilla voi kesällä pelata tennistä, lentopalloa, mennä lasten puistoon tai huvipuistoon, meloa, kalastaa, pyöräillä, uida, golfata, leireillä tai vaikka lähteä Billy Bishop -lentokentältä lyhyemmille lentomatkoille. Itse Bishop oli kanadalainen lentäjäsankari ensimmäisessä maailmansodassa. Kaikesta tästä aktiviteettisadosta huolimatta saaret olivat joulukuussa surullisen tyhjiä ja ankeita. Tuuli oli kova. Sain siellä ensikosketuksen hyytävään järviveteen kun puhuri heitti aallon kengälle. Suomeksi: mulppasin.

Jos Torontoa etsii internetistä, varmasti ensimmäiseksi ruutuun pölähtää kaupungin siluetti, joka näkyy upeasti saarilta.

Päivä 4

Tämä oli se päivä kun lähdin tapaamaan kysymysten kera kouluttaja-valokuvaaja Scott Kelbya. Mukava mies, veti hyvän kurssin ja vastaili kysymyksiin, joiden vastaukset jäi vihkoon joka jäi Kanadaan. Muistan vain vastauksen kysymykseen: miten valokuvaaja voi tulla paremmaksi. "Täytyisi katsoa enemmän muiden kuvia" oli vastaus.

Aiemmin päivällä löysin itseni ratikkalinjan päästä. Ylittäessäni siltaa järven pitkälle uimarannalle, vastaani tuli kaksi kaverusta kamerat kädessä. "Good luck for you there!" he sanoivat ja viittasivat rannalle. Tajusin vasta rannalla; suuren järven yli puhaltava viima teki 1 asteisen ilman todella purevaksi. Ja jotkut lenkkeilivät pitkin promenadia ilman pipoa! Vain sorsat hengailivat veden ääressä. Vaikka olisi kuinka lumen ja jään maan ihmisiä (Suomi?), tuolla olisi tarvinnut inuiittien ihonpaksuuden jatkaakseen sorsien kuvaamista. Aika pian kipitin takaisin pilvenpiirtäjien suojaan.

Päivä 5

Oli kahden vastakkaisen voiman päivä; kauppakeskus ja taidemuseo. En ole varma kumpi oli suurempi, mutta valtavia molemmat. Art Gallery of Ontariossa oli "The Great Upheaval: Masterpieces from the Guggenheim Collection, 1910-1918, jonka nimekkäimpiä taiteilijoita olivat Joan Miro, Pablo Picasso, Marc Chagall, Marcel Duchamp etc. Näyttelyn tarkoitus oli kartoittaa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa hämmennystä ja taiteellisen maailman hedelmällisyyttä 8 vuoden aikana.

Tapasin hyvin mielen vangitsevia teoksia, mutta lähes yhtä suuri huvi oli tarkastella muita katsojia. Eräskin vanttera, yksinkertaiseen sammalenvihreään palttooseen kääriytynyt risutukkainen 40v ja neitsytmies tutki suurta maalausta lehtiö kädessään. Piirteli jotain kaaria ja muotoja kuin opetellakseen maalauksen tekijän aatteita. Käänsin katseeni vasta sitten kun hän - ilmeisesti tunsi sen niskassaan - kääntyi ja tuijotti takaisin.

Maalaus, jonka edessä olimme, oli monta metriä leveä, varmaankin 1:1 kuva keltaisesta lehmästä venyttelemässä elämäniloaan. Saksalainen Franz Marc ehti tuottamaan valtavan määrän värikylläisiä, eläinten muotoja kubismin ja expressionismin hengessä. Hän kuoli 36 vuoden ikäisenä ensimmäisessä maailmansodassa.

Kauppakeskuksessa oli paljon ihmisiä ja kimalletta.

Päivä 6

CN-tower oli pakko rakentaa, sillä keskustan korkeat pilvenpiirtäjät estivät tv- ja radiosignaalin esteettömän kulun kaikkialle. Torni oli valmistumisvuodestaan 1976 maailman korkein, kunnes Dubain Burj Khalifa valmistui 2007. Antenni yltää yli puolen kilometrin korkeuteen, kun täyden ympyrän pyörivän ravintolan näköala on kolmen ja puolen sadan metrin korkeudessa. Kirkkaalla säällä näkee yli 100 kilometrin päähän.

Ala-aulassa oli innokas nuori nainen kameran kanssa kysymässä otetaanko yhteiskuva. Setä naureskeli että meillä on kyllä oma kuvaaja mukana, mutta suostui kuitenkin. Ravintolassa meille tuotiin sellainen keskinkertainen manipuloitu otos, jossa seisomme suurten ikkunoiden edessä. Hyvän ruuan ja naurun kanssa siitä tuli arvokas muistokuva, jota en itse olisi voinut ottaa.

Valokuva on muisti. En ottanut tuona päivänä muualta kuvia, joten en nyt puoli vuotta myöhemmin enää muista mitä muuta tein, joten mennään suoraan seuraavaan päivään.

Päivä 7

Niagaran putouksilla satoi niin tiheästi lunta, ettei niitä meinannut edes nähdä. Kuuli kyllä. Lumisade oli hyvin virkistävää, sillä olin jo kyllästynyt ruskeaan ja harmaaseen maisemaan.
Valkoisuus teki heti ihmisten vaatteet väripilkuiksi, jotkut nuoret innostuivat lumisotaan ja lenkkeilijät vähän liukastelivat.

Jyly kävi suuremmaksi kun pääsimme putousten alle. Siellä olisi ollut mahtavat puitteet muotikuvauksille! Putousten toiselle puolelle kun katsoo, katsoo Yhdysvaltoihin. Ei se niin kummalliselta näyttänyt... Joki Niagara tulee Erie-järveltä ja laskee Ontario-järveen. Putous on 250 vuotta sitten ollut melkein kilometrin lähempänä Ontariota, eroosio on ollut 3,4 metriä vuodessa. Nykyisin vesivoimala pienentää virtausnopeutta, joten turistirakennelmia ei tarvitse siirtää 10 vuoden päästä 34 metriä etelään päin.

Päivä 8

Ja sitten satoi lunta myös Torontoon! Voi autuutta! Maisema muuttui heti kuvauksellisemmaksi. Kaupunkilaiset eivät varmaan jakaneet innostustani, sillä he jättivät autonsa kotiin ja kiipustivat tupaten täynnä oleviin ratikoihin, moni silminnähden ärsyyntyneenä. Nyt ei oltu Intiassa, ei voinut roikkua ovissa ja paneeleissa tai matkustaa katolla ruuhka-aikana. Moni jäi kävelemään.

Kolmenkymmenen sentin lumikerros näkyi hyvin joidenkin autoilijoiden tavasta jättää kaikki muu putsaamatta paitsi tuulilasi, ja sekin pelkästään pyyhkijöillä auki, ettei vahingossakaan tarvitse koskea lumeen. Hetkessä koko kaupunki oli täynnä kuvattavaa. Erään kirkon lasiovista näki sisään lämpimään ja hellään valoon, orkesteri oli aloittelemassa. Mietin onkohan jo Suomessa lunta - monien kanssa juttelin ja he kysyivät kotimaani ilmastosta. Samanlainen, vastasin. No eipä ollut vasta kuin tammikuussa.

Vaikka Toronto onkin suurkaupunki, kaikki eivät ole automaattisesti ennakkoluulottomia ja avomielisiä: eräs nuorehko nainen teki hurjan pakkoliikkeen siinä sekunnissa kun huomasi minun tähtäilevän häntä. Hän lähes järkyttyi. Koitin selittää ettei kamera sielua kaapannut, vaan näin hänessä jotain kuvauksellista. Tuloksetta. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että valokuvaajat ovat perustavanlaatuisesti esteetikkoja ja filosofeja, jotka haluavat paljastaa maailmasta jotain totuudellista ja kaunista, eivätkä nolata tai mustamaalata viattomia ihmisiä. Valokuvaajan kunnia liittyy läheisesti hyvään makuun, eikä kuvan kohteella ole siten mitään pelättävää.

Päivä 9

Taivaan lumiputous jatkui. Ratikat ja metrot täyttyivät, viimeksi mainituista yksi pitkä linja meni epäkuntoon, en tiedä miksi. Ihmiset näyttivät hyvinvoivilta muumioilta naamarätteineen, suuret keksinkokoiset hiutaleet leijailivat alas, välillä niitä tuli päin näköä. Matkan alussa salakavalasti hiipinyt flunssa alkoi viedä jo voimia, mutta yhtäkään päivää ei saanut hukata makaamiseen, jos ollaan Amerikan mantereella ensimmäistä ja luultavasti viimeistä kertaa.

Paluulento ei mennyt ihan putkeen. Luulin myöhästyväni lennolta, kun lipussa luki kellonaika jolloin kone lähtee ja matkalaukkujen luovutusjono kiemurteli serpentiininä koska muuten se ei olisi mahtunut sisätiloihin. En uskonut sen olevan totta, joten oikaisin kontrollin viereen ja kysyin tilannetta. "Get back to line!" sieltä paukahti. Epäuskoni laajeni kellon edetessä - en ehtisi koneeseen. Sitten katsoin lippua vähän pidempään: aika tarkoittikin viimeistä koneeseen nousemisaikaa. Huh. Lento lähtisi vasta tunnin sen jälkeen.

Koneessa sain ikkunapaikan. Erittäin huono asia silloin jos pitkät ohuet suolesi kehittelevät omia tulenarkoja kaasujaan. Ja koska olen huomaavainen ihminen enkä halua herättää vieruskavereita jokaisen hädän hetkellä, hypin käsinojien kautta vessaan. (köyhyysluokassa ei ole jalkatilaa ohitukseen) Välilasku Amsterdamiin sai myös pelon sykkimään: elektroninen lipuntarkastus ei tunnistanut Suomeen lähtevää lippua. Eikun kentän toiselle laidalle infoon. Vasta puolen tunnin päästä he saivat tulostettua uuden lipun.

Kyllä oli loppujen lopuksi helpottavaa astua oman maan kamaralle. Nyt ei voi sattua enää mitään. Paitsi rikkinäinen bussin vessa.