Matkakertomuksia Venäjä

Matkat & Lennot

Matkailijat.net » Matkakertomukset » Venäjä »

Petroskoi 3, paluupäivä

Kirjoittaja: barinja
Kohdemaa: Venäjä
Kohde: Petroskoi
Kirjoitettu: 29.1.2009
Lukijoita: 9357

Petroskoin-matka lähenee loppumista.

Eilisen teatteri-illan jäljiltä aamu meni sen verran pitkäksi, että turvauduimme luvattomaan meininkiin. Ystävälläni oli mukana pienoinen vedenkeitin, jolla huoneessa valmistimme teeveden, joka parin keksin kanssa korvasi aamupalan, jolta häpeällisesti olimme myöhästyneet. Huoneen seinällä on tosin selvä kielto moista vastaan, mutta me emme jättäneet todisteita.

Hotellin lähellä on ravintola Deja-Vu, jossa sitten söimme herkullisen aterian. Ruokalajin valinta kävi taas vilkaisemalla naapuripöytään, jossa syötiin pihvi, muusi ja vihannekset, ja meidän pihvimme olivat todella mureat ja kastike maukasta. Tämäkin paikka on aina täpötäynnä ja pöydän vapautumista joutuu usein odottamaan. Ja ne nuoret ketterät tarjoilijat, ai ai.

Huolimatta siitä, että tiedossa on pitkä autossa istuminen kotiin, on välttämättä kahvin kanssa otettava houkuttelevan näköinen leivos.

Vielä ehditään vihannestorille ja varsinaiselle ”narinkalle”. Tien varressa on taksari, kiipeän kyytiin ja sanon: na rinke” Kuski vain tuijottaa ja alkaa viuhtoa käsillään, suunnilleen, että ei kuule kannata sinun torille taksilla ajaa, kaksi korttelia on vain matkaa, ei ole kaukana. Ne nada, rinok ne daleko...

Uskotaan, kävellään torille, Leniniä aseman suuntaan. Liikennevalot tässä risteyksessä kertovat jalankulkijalle montako sekuntia on jäljellä ylitysaikaa, fiksu idea. Vastapäisellä kulmalla on uusi teebaari, jonka herkkuja olen maistanut, voin suositella. Mutta nyt ei ehditä sinne. Tällä kulmalla istuvat jo mummot, laatikoiden päälle on järjestetty juureksia, kukkia, marjoja, hapankaalipurkkeja, eräs on tuonut suloisia kissanpoikiakin kaupunkilaisten tarpeiksi. Tori käsittää monta myymälää sisältävän kaupan, vähän niin kuin kauppahalli meillä, ja korttelipihalla ulkotori kojuineen. Hallista on ostettava autoon kurkkuja hapankaalia, ja ahmittavan hyviä sieniä. Ystäväni ei kyllä salli minun edes kertaakaan avata herkkupussejani. Olisi muuten kannattanut ostaa täältä taloustavarakauppiaalta astioita ostoksia varten.

Ja nyt kiireesti hotellille, toiset jo raahaavat laukkujaan autolle, jonka kuljettajakin on paikalla. Laukut huoneesta, avaimen luovutus ja kyytiin. Kotimatka alkaa.

Ja nyt ajetaankin takaisin suorinta tietä, ja lähdetään Prääsän suuntaan ja uutta tietä. Syksyllä tietyöt olivat siinä vaiheessa, että jäljellä Pitkärantaan menomatkalla on enää n. 20 km vanhaa, rosoista ja kapeata tietä.

Kyllä tätä uutta tietä kelpaa lasketella, maisemat ovat tosin metsäisempiä, moni kylä jää kauemmaksi tiestä.

Perinteeseen kuuluu poiketa Koirinojassa Murheen Ristille. Se on vaikuttava muistomerkki, ja harvinaiseksi sen tekee se, että on muistettu äitejä, jotka ovat omalla tavallaan aina ja kaikkialla sodan uhreja.

Teksti, joka on lähellä sijaitsevaan kiveen kiinnitetty, kuuluu näin:

Murheen Risti

1939–1940, Venäjä ja Suomi, kaksi sisarusta. Suomi ja Venäjä, kaksi äitiä.

Nyt he muodostavat tämän Murheen Ristin.

Itsestään. Heidän päänsä ovat sulautuneet yhdeksi ja kätensä liittyneet yhteen.

Toivossa. Että rakkaus voittaa. Se riippuu meistä.

Jokaisesta.

Matka sujuu hyvin, porukka on uupunutta mutta vaikuttavat tyytyväisiltä. Virkistystä tuo monipäinen lehmäkarja paimenineen, kulkivat tien leveydeltä ja siinä kun taiten mentiin, selvisi kumpikin osapuoli kunnioilla eteenpäin.

Sellainen oli se reissu. Nukkemuseo jäi toiseen kertaan, samoin muut museot ja Ääniselläkään en ole purjehtinut. Vielä on tutkittavaa paljonkin, se hyvä.

Jälkeenpäin olen miettinyt usein, että miltähän se Karjalan hiljaisten kylien asukkaista tuntuu, katsella meitä kukkahattutätejä linja-autoissamme, matkatunnelmissa olevia herroja tienvarren pysähdyksissä. Osoittelemme mökkejä, otamme valokuvia. Ovatko kansat kohdanneet? Kukin jatkaa omaa elämäänsä.

Barinja